Tälle päivälle on vihdoin luvattu hyvää säätä. Aika siis lähteä katsomaan villihevosia Kemerun kansallispuiston Dunduruun. Pakkaan vain yhden pienen pyörä laukun: vähän lämmintä, evästä ja kamera. Pyöräilen asemalle ja kikkailen itseni ja pyörän laiturille.
Portaan junaan ovat jyrkimmät mitä olen ikinä nähnyt missään. Onneksi saan apua ohikulkijalta pyörän nostamisessa. Matkaan Smarden asemalle kuluu tunti. Junan pysähdykset asemilla ovat todella lyhyitä. Jännittää saanko pyörän alas junasta laukkuineen niin lyhyessä ajassa. Jännitys ja kuuma ilma ilmeisesti tekevät tepposet, ja olen vähällä pyörtyä pyöräni viereen juuri ennen kuin juna saapuu asemalle. Jotenkin saan kuitenkin sekä pyörän että laukut yksin ulos junasta, ennen kuin juna kiitää eteenpäin.
Smardesta Dunduruun on matkaa 16 km. Ensin 5 km vilkasliikenteistä tietä ilman piennarta, loput kuoppaista soratietä. Ilman pyörälaukkuja uskon sel viäväni kuoppaisesta soran peittämästä osuudesta ilman ongelmia. Vilkasliikenteisellä asfalttiosuudella poljen suurimman osan matkasta tienpenkkaa ruohikossa. Ei niin kivaa mutta ainakin henki säilyy. Rekat painavat ohi täyttä vauhtia, kyynärpäätä viistäen. Onnekkaasti puolessa välissä matkaa on ravintola, niin pääsen vessaan ja saa ruokaa.
Lounastauon jälkeen matka jatkuu soratiellä. Liikennettä on vähemmän, mutta tiellä on nimismiehen kiharaa ja löysää soraa, mikä tekee pyöräilystä melko kapeilla renkailla haastavaa. Onneksi ei ole nyt pyörälaukkuja mukana. Löysä sora on painavan, ohutrenkaisen pyörän kanssa painajaismaista. Muutama auto tulee vastaan ja saan niellä pyölyä. Onneksi matka ei ole kovin pitkä. Dundurun läpi kulkeva hiekkatiellä ei ole soraa tai kiharaa.
Dunduru Plavas on valtava. Saan polkea useamman kilometrin niityn laitaa ilman jälkeäkään eläimistä. Matkanvarrella on useampikin lintutorni, ja alueesta kertovia tauluja.
Tekstit tauluissa ovat pääosin latviaksi, mutta onneksi on Google Translaten kääntäjä, joka kääntää kuvasta tekstit englanniksi.
Löydän hevoset ja lehmät aivan alueen toisesta päästä, läheltä aitaa. Ehdin ottaa kuvia kameralla, ennen kuin epäluuloiset eläimet vetäytyvät kauemmaksi. On selvää etteivät nämä eläimet ole kesyjä tai tottuneita ihmisiin.
Konik-hevosilla on musta raita selässä ja kaksivärinen harja. Heck karjan väritys on kuten alkuhärillä, sonnit mustia ja vasikat ja lehmät rusehtavia. Molemmat lajit ovat sopeutuneet tulemaan toimeen luonnossa omillaan, ilman ihmistä. Alueella elää myös susia, mutta kovaluontoiset konikit ja heckit osaavat puolustaa itseään.
Kuvaan rauhassa, ja otan vähän videotakin. Jalusta olisi kyllä tarpeen. Eläimet siirtyvät minusta kauemmaksi, eivätkä palaa enää takaisin minun ja eläinten välistä kulkevan pienen joen ääreen, vaan pitävät etäisyyttä ja tuijottavat minua epäluuloisesti.
Kuvausretki on onnistunut ja palaan hyvillä mielin takaisin. Junasta löytyy jopa paikka polkupyörälle. Sellainen onkin tässä junassa joka vaunussa, vaikka pyörän saaminen vaunuun on haaste. Mutta onneksi Latvialaiset auttavat oma-aloitteisesti ja mielellään pyörän nostamisessa.
Matkablogi 